Meillä on ollut suuren juhannuskriisin jälkeen yllättävän toimiva, helppo ja kukoistava parisuhde poikaystävän kanssa. Toisinaan on jopa tullut tunne, että vaikka poikaystävä ei suoraan sanokaan, se yrittää kaikin mahdollisin keinoin hyvittää hurjat sanansa juhannukselta. On ollut mukavaa, vaikka mitään sen suurempaa ei ollakaan tehty: vietetty aikaa yhdessä ja oltu kaikesta niin samaa mieltä, ettei tosikaan.

No, arvaatte varmaan, että jossain kohtaa se raja tulee meidänkin lemmessä vastaan. Ha. Tai ei nyt mitään niin vakavaa kuin voisi kuvitella sanavalinnoistani arvaavan, mutta lievää taantumista on ollut nyt havaittavissa. Eihän kai voi olettaa, että viikko tolkulla harrastetaan seksiä kuin parisuhteen kuumina ensi kuukausina konsanaan, tai pussaillaan ja halaillaan ja lirkutellaan jatkuvalla syötöllä. Mutta ei minun ole tarkoitus mitenkään valittaa. Tänään jo kärhämöitiinkin ihan pienestä ja typerästä asiasta, eikä pussailtu paljon ollenkaan. Ja uskokaa pois, minä pidän tarkkaa lukua meidän pussailuista. Hm. No, jos en ihan numeroasteikolla mittaile, niin huomioin kuitenkin, onko pussailua vähän vai paljon. Oi, olen niin lapsellinen toisinaan.

Ja nyt, kun keskellä yötä minun tekisi mieli pussailla ja halailla ja lirkutella, niin toinen nukkuu. Mutta ehkä tähtään huomiseen (tai tähän päivään, sillä vuorokausi on näemmä jo vaihtunut), enkä muistele tämän iltaista kärhämää ollenkaan. Pussaan ja halaan ja olen taas maailman paras tyttöystävä.

Voiko tämän selkeämpi enää olla?

No, voi.