Voi ei. En sittenkään osannut olla niin ammattiskarppi töissä kuin menin luulemaan. Esimies oli viikon sairaslomalla ja palasi tänään töihin. Itse olen vapaalla ja nyt se soitti ja kyseli, että mistä johtuu, kun se ja tämä ja tuo on ihan loppu, eikä oikein mikään muukaan ollut mennyt putkeen. Hölmö fiilis, kun joulun ja uuden vuoden pyhät menivät niin hyvin. Tosi nätisti se kuitenkin kyseli, että mistä moinen johtuu, vaikka se oikeasti olisi varmaan halunnut raivota ja kihistä. Äh. No, tilauksia tulee ja menee useana päivänä viikossa, joten ehkä yhden viikon sohlaus ei haittaakaan. Tai ainakin se on nopeasti unohdettu. Täytyy varmaan tehdä itselle sellainen muistilappu töihin, etten enää unohda tilata yhtään mitään ikinä.

Nyt ei huvita enää mikään. Äsken oli hyvä vapaa päivä -fiilis, joka katosi jonnekin puhelun myötä. Lähinnä ihmettelen, mitä oikein olen töissä ne päivät tehnyt, kun en näköjään mitään ole saanut aikaan. Toivottavasti tämä uhohtuu pian ja osaan ottaa asiasta opikseni. Aikamoinen harjoittelija olen kuitenkin, vaikka välillä vähän onnistunkin.

Paitsi nyt! Hiivin ovisilmän taakse ja tarkastin, kuka käytävässä odotti. Siellä seisoi mies, tuulitakki levällään kuin parempikin naapuri. Raotin ovea ja ukkohan leväytti viestintävirasto-läpyskän naamani eteen. Hyvää iltaa se taisi sanoa, mitään muuta en ehtinyt kuulemaan, sillä olin jo kiskaissut oven sen nenän edestä kiinni. Nyt istun pimeässä kodissa ja ole ihan hajalla. Tuleeko se ukko kohta poliisien kanssa takaisin? Uskallanko lähteä kauppaan, vai odottaako se minua rappukäytävässä? Kantaako se kaunaa minulle lopun elämäänsä?

Parasta on, ettei meillä edes ole televisiota.

Olinpahan unohtanut blogin alkuni kokonaan syksyn kiireiden vietyä minut mukanaan. Nyt, vuoden ensimmäisenä päivänä löysin erään tuttavani blogin, josta innostuneena ja vähintäänkin inspiroituneena päätin alkaa / jatkaa omaa blogiani. Olin jo luomassa vallan uutta, kun päädyinkin kaivamaan säilömuistin uumenista tämän blogin yllättäen toimivat tunnukset, vaikka luulin ne jo bittiavaruudesta deletoineeni.

Jännittäviä ajatuksia ja mielipiteitä olen piilottanut rivien väliin aiemmissa kirjoituksissani. Vaikka parisuhde on edelleen sama kuin kesällä, kuviot ovat jokseenkin muuttuneet. Muutimme pojan kanssa virallisesti yhteen ja maksamme järjetöntä vuokraa aivan liian pienestä asunnosta, joka kuitenkin on saunoineen ihan kiva. Pussailuja en ole laskenut enää ollenkaan niin tiiviisti kuin kesällä ja toisinaan yön pimeinä tunteinta mietin, lieneekö tässäkään suhteessa mitään järkeä. Toivon hartaasti, että kaikki muutkin miettivät omien suhteidensa seassa samankaltaisia kuvioita, sillä minä niin kovasti haluaisin, että kaikesta huolimatta tämä kuitenkin olisi ihan paras ja toimivin parisuhde ikinä.

Suurin, myöhemmin mahdollisesti lähes ylitsepääsemätön, ongelma suhteessamme on ehdottomasti erilaiset tulevaisuuden näkymät. Minä haluaisin asua loppuelämäni kaupungissa tai vähintäänkin alle 50 kilometrin päässä pääkaupunkiseudusta - mitä lähempänä, sen parempi. Poikaystävä taas kuumottaa, jos ei päivittäin, niin useamman kerran viikossa kuitenkin, että maalle olisi muutettava ja betonilähiön pölyt karistettava kantapäistä. Vielä toistaiseksi saan pelattua lisäaikaa muistuttamalla poikaystävää kesken olevasta koulutuksestani, jonka todellakin haluan käydä loppuun. Entäs sitten kun nämä muutamat vuodet ovat ohi ja koulutus hanskassa, mitä minä sitten sille sanon? No, se on jo sovittu, että ilman työpaikkaa en muuta seudulle, josta vanhempani aikoinaan muuttivat työnperässä pääkaupunkiseudulle.

Aika varmasti ei minusta mitään kotiäitiä tule! Paitsi jos saan uuden auton, Toyota Raw4. Kelpaa kuljettaa kakaroita jäähallille satubalettiluisteluun ja jääpalloharjoituksiin.

Tämän vähempää ei oikeastaan voisi edes kiinnostaa mennä yövuoroon. Työmotivaationi on ollut loman jälkeen totaalisesti hukassa, eikä kaksi nihkeää yövuoroa auta sen löytymisessä vähääkään. Onneksi sain yhden yövuoron junailtua pois, vaikka pomo esittikin kummallisen vastahakoista moiseen vuoronvaihteluun. Kitisi jotain epämääräistä miinustunneista, vaikka se tietää ihan yhtä hyvin kuin minäkin, ettei meikäläisellä ole paljon miinustunteja näkynyt. Äh. Pomo on vielä enemmän loman tarpeessa kuin mitä itse olen. Tuntuu, että koko henkilökunta kävelee varpaillaan aina, kun pomo on töissä. Onneksi pomo tajuaa asian itsekin ja yrittää kaikkensa pinnistellä, ettei räjähtäisi ennen kesälomaansa. Hyvä niin.

Todennäköisesti itselläni on niin vahvasti jo mielessä tuleva työpaikan vaihto ja esimiesasema, ettei vanhat ympyrät enää jaksa kiinnostaa. No, viiden viikon (nyyh) päästä alkaa kolmen viikon kesäloma, jonka jälkeen en enää palaakaan vanhoihin töihini. Hienoa.

Kerroinko muuten jo, että poikaystävä lupasi muutama ilta sitten, että pääsen alle kolmekymppisenä naimisiin? Huuh. Tai ei se mitään luvannut, hieman puhuttiin tulevaisuudesta ja jossain vaiheessa selvisi, että se pitää itsestään selvänä, ettei me vuositolkulla jumiuduta seukkailu/kihlaus/häitä odotellessa -vaiheeseen.

Aika outoa, jos olen löytänyt "sen oikean".

Aika kivaa.

Meillä on ollut suuren juhannuskriisin jälkeen yllättävän toimiva, helppo ja kukoistava parisuhde poikaystävän kanssa. Toisinaan on jopa tullut tunne, että vaikka poikaystävä ei suoraan sanokaan, se yrittää kaikin mahdollisin keinoin hyvittää hurjat sanansa juhannukselta. On ollut mukavaa, vaikka mitään sen suurempaa ei ollakaan tehty: vietetty aikaa yhdessä ja oltu kaikesta niin samaa mieltä, ettei tosikaan.

No, arvaatte varmaan, että jossain kohtaa se raja tulee meidänkin lemmessä vastaan. Ha. Tai ei nyt mitään niin vakavaa kuin voisi kuvitella sanavalinnoistani arvaavan, mutta lievää taantumista on ollut nyt havaittavissa. Eihän kai voi olettaa, että viikko tolkulla harrastetaan seksiä kuin parisuhteen kuumina ensi kuukausina konsanaan, tai pussaillaan ja halaillaan ja lirkutellaan jatkuvalla syötöllä. Mutta ei minun ole tarkoitus mitenkään valittaa. Tänään jo kärhämöitiinkin ihan pienestä ja typerästä asiasta, eikä pussailtu paljon ollenkaan. Ja uskokaa pois, minä pidän tarkkaa lukua meidän pussailuista. Hm. No, jos en ihan numeroasteikolla mittaile, niin huomioin kuitenkin, onko pussailua vähän vai paljon. Oi, olen niin lapsellinen toisinaan.

Ja nyt, kun keskellä yötä minun tekisi mieli pussailla ja halailla ja lirkutella, niin toinen nukkuu. Mutta ehkä tähtään huomiseen (tai tähän päivään, sillä vuorokausi on näemmä jo vaihtunut), enkä muistele tämän iltaista kärhämää ollenkaan. Pussaan ja halaan ja olen taas maailman paras tyttöystävä.

Voiko tämän selkeämpi enää olla?

No, voi.