Voi ei. En sittenkään osannut olla niin ammattiskarppi töissä kuin menin luulemaan. Esimies oli viikon sairaslomalla ja palasi tänään töihin. Itse olen vapaalla ja nyt se soitti ja kyseli, että mistä johtuu, kun se ja tämä ja tuo on ihan loppu, eikä oikein mikään muukaan ollut mennyt putkeen. Hölmö fiilis, kun joulun ja uuden vuoden pyhät menivät niin hyvin. Tosi nätisti se kuitenkin kyseli, että mistä moinen johtuu, vaikka se oikeasti olisi varmaan halunnut raivota ja kihistä. Äh. No, tilauksia tulee ja menee useana päivänä viikossa, joten ehkä yhden viikon sohlaus ei haittaakaan. Tai ainakin se on nopeasti unohdettu. Täytyy varmaan tehdä itselle sellainen muistilappu töihin, etten enää unohda tilata yhtään mitään ikinä.

Nyt ei huvita enää mikään. Äsken oli hyvä vapaa päivä -fiilis, joka katosi jonnekin puhelun myötä. Lähinnä ihmettelen, mitä oikein olen töissä ne päivät tehnyt, kun en näköjään mitään ole saanut aikaan. Toivottavasti tämä uhohtuu pian ja osaan ottaa asiasta opikseni. Aikamoinen harjoittelija olen kuitenkin, vaikka välillä vähän onnistunkin.

Paitsi nyt! Hiivin ovisilmän taakse ja tarkastin, kuka käytävässä odotti. Siellä seisoi mies, tuulitakki levällään kuin parempikin naapuri. Raotin ovea ja ukkohan leväytti viestintävirasto-läpyskän naamani eteen. Hyvää iltaa se taisi sanoa, mitään muuta en ehtinyt kuulemaan, sillä olin jo kiskaissut oven sen nenän edestä kiinni. Nyt istun pimeässä kodissa ja ole ihan hajalla. Tuleeko se ukko kohta poliisien kanssa takaisin? Uskallanko lähteä kauppaan, vai odottaako se minua rappukäytävässä? Kantaako se kaunaa minulle lopun elämäänsä?

Parasta on, ettei meillä edes ole televisiota.

Tämän vähempää ei oikeastaan voisi edes kiinnostaa mennä yövuoroon. Työmotivaationi on ollut loman jälkeen totaalisesti hukassa, eikä kaksi nihkeää yövuoroa auta sen löytymisessä vähääkään. Onneksi sain yhden yövuoron junailtua pois, vaikka pomo esittikin kummallisen vastahakoista moiseen vuoronvaihteluun. Kitisi jotain epämääräistä miinustunneista, vaikka se tietää ihan yhtä hyvin kuin minäkin, ettei meikäläisellä ole paljon miinustunteja näkynyt. Äh. Pomo on vielä enemmän loman tarpeessa kuin mitä itse olen. Tuntuu, että koko henkilökunta kävelee varpaillaan aina, kun pomo on töissä. Onneksi pomo tajuaa asian itsekin ja yrittää kaikkensa pinnistellä, ettei räjähtäisi ennen kesälomaansa. Hyvä niin.

Todennäköisesti itselläni on niin vahvasti jo mielessä tuleva työpaikan vaihto ja esimiesasema, ettei vanhat ympyrät enää jaksa kiinnostaa. No, viiden viikon (nyyh) päästä alkaa kolmen viikon kesäloma, jonka jälkeen en enää palaakaan vanhoihin töihini. Hienoa.

Kerroinko muuten jo, että poikaystävä lupasi muutama ilta sitten, että pääsen alle kolmekymppisenä naimisiin? Huuh. Tai ei se mitään luvannut, hieman puhuttiin tulevaisuudesta ja jossain vaiheessa selvisi, että se pitää itsestään selvänä, ettei me vuositolkulla jumiuduta seukkailu/kihlaus/häitä odotellessa -vaiheeseen.

Aika outoa, jos olen löytänyt "sen oikean".

Aika kivaa.

Meillä on ollut suuren juhannuskriisin jälkeen yllättävän toimiva, helppo ja kukoistava parisuhde poikaystävän kanssa. Toisinaan on jopa tullut tunne, että vaikka poikaystävä ei suoraan sanokaan, se yrittää kaikin mahdollisin keinoin hyvittää hurjat sanansa juhannukselta. On ollut mukavaa, vaikka mitään sen suurempaa ei ollakaan tehty: vietetty aikaa yhdessä ja oltu kaikesta niin samaa mieltä, ettei tosikaan.

No, arvaatte varmaan, että jossain kohtaa se raja tulee meidänkin lemmessä vastaan. Ha. Tai ei nyt mitään niin vakavaa kuin voisi kuvitella sanavalinnoistani arvaavan, mutta lievää taantumista on ollut nyt havaittavissa. Eihän kai voi olettaa, että viikko tolkulla harrastetaan seksiä kuin parisuhteen kuumina ensi kuukausina konsanaan, tai pussaillaan ja halaillaan ja lirkutellaan jatkuvalla syötöllä. Mutta ei minun ole tarkoitus mitenkään valittaa. Tänään jo kärhämöitiinkin ihan pienestä ja typerästä asiasta, eikä pussailtu paljon ollenkaan. Ja uskokaa pois, minä pidän tarkkaa lukua meidän pussailuista. Hm. No, jos en ihan numeroasteikolla mittaile, niin huomioin kuitenkin, onko pussailua vähän vai paljon. Oi, olen niin lapsellinen toisinaan.

Ja nyt, kun keskellä yötä minun tekisi mieli pussailla ja halailla ja lirkutella, niin toinen nukkuu. Mutta ehkä tähtään huomiseen (tai tähän päivään, sillä vuorokausi on näemmä jo vaihtunut), enkä muistele tämän iltaista kärhämää ollenkaan. Pussaan ja halaan ja olen taas maailman paras tyttöystävä.

Voiko tämän selkeämpi enää olla?

No, voi.

Ho. Vapaapäivän kunniaksi olen ollut melko ahkera. Siivosin poikaystävän auton, joka on nyt käytössäni, koska oma auto lähti reissuun. Imuroin juhannuksena ilmestyneet hiekkakilot taka- ja etupenkeiltä ja tyhjensin hehtaarimäärin roskaa pois. Käytin auton myös pesussa, joten luulisi poikaystävän olevan tyytyväinen. Itse se tuskin olisi koskaan saanut mitään tällaista aikaan, vaikka puhetta asiasta on useampaan kertaan ollutkin. Kaiken tämän toki ahersin palkkion toivossa: sovittiin, että jos minä siivoan bemarin, poikaystävä korjaa rikki palaneen cd-soittimen volkkaristani. Toivottavasti tämä sopimus pitää, vaikka edellä mainitun juhannuskriisin tuoksinnassa sainkin kuulla, ettei poikaystävällä ole mitään mielenkiintoa edes yrittää korjata soitintani, koska olen itse ollut niin typerä ja ajattelematon, että olen kuunnellut sillä musiikkia vähintäänkin täysillä ja näin ollen saanut soittimen rikkoontumaan.

Ehkä jotain pyykinpesua ja muitakin kotitöitä voisi tänään harrastaa, mutta mielenkiintoni alkaa aamupäivän rehkimisen jälkeen olla melko nollissa minkäänlaista fyysistä työtä kohtaan. Ha. Kohta tapaan P:n päiväkahvien merkeissä (ei "päiväkahvien" vaan ihan oikeiden päiväkahvien) ja todennäköisesti suureksi juoruiluksi meneekin loppuilta. Olen iloinen, että uuden tupakkalain myötä löytyy vielä muutama kantapaikka, jossa saa kuin saakin polttaa. Kauhea amis.

Tämän iltainen työkaveri on vasta äskettäin aloittanut, mutta osoitti niin ilmiömäistä aktiivisuutta, etten voinut kuin ihmetellä. Lupasin lausua pomolle muutamia hyvinkin positiivisia kommentteja tästä suhteellisen nuoresta tyttösestä.

Niin, ja pääsinpähän myös kuittaamaan melko ärsyttävälle yövuorolaiselle, että olen kesän lopulla aloittamassa saman firman toisessa toimipisteessä astetta korkeammassa asemassa. Ha. Aivan varmasti siltä loksahti leuka ja aivan varmasti se mietti, että miten voi olla mahdollista, että minä olen moisen aseman ansainnut. Hm. Johtuisikohan vaikka siitä, että kolmen vuoden työkokemukseni ja ammattitaitoni turvin olen ehkä hieman valmiimpi moiseen tehtävään kuin hän, joka vajaan vuoden jälkeen luulee (huom. vain luulee) osaavansa kaiken tarpeellisen, eikä oppimista enää olisi. Ehkä hieman pikkusieluista itseltäni tämänkaltainen toiminta (varsinkin, kun olen siirtymässä esimiestehtäviin), mutta... En vain mahtanut itselleni mitään. Eikä tämä toinen osapuoli ehkä edes ymmärtäny saamani tyytyväisyyden määrää tästä episodista. Oh, kiitos.

Joskus ehkä pitäisi poikaystävällekin mainita, miten ylpeä olen hänestä ja siitä suuresta elämänmuutoksesta, jonka hän on saanut kasaan. En ole kuitenkaan ihan varma, ymmärtäisikö poika sen oikein. Saattaisin aiheuttaa "mä en kaipaa sun sääliäs"-reaktioita, tai muita ei-toivottuja käyttäytymiskuvioita. On niin vaikea valita oikeita sanoja myös sen toisen mielestä, kun itse on kuitenkin elänyt täydellisen erilaista elämää ja täysin eri maailmassa kaikki kriittiset kehitysvuotensa.

S:lle eilen ääneen lausuin, jotta minkähänlaisia patoutumien purkauksia minulla on vielä kohdattavanani, jos niinkin pitkään kuin koko loppuelämäni aion pojan kanssa viettää. Jotenkin on silti vaikea uskoa, että mitään ylitsepääsemätöntä kohdalle osuisi. Hm. En kuitenkaan elättele mitään vaaleanpunaisia kuvitelmia siitä, että koko parisuhde tulisi olemaan näin helppoa aina. Muutaman kerran on tuo vastakkainen osapuoli jo onnistunut todistamaan, ettei asiat todellakaan ole niin.

Jo vain. Eilen oli kuitenkin kovin mukava päivä. Tultiin S:n kanssa kaupan kautta kotiin ja poikaystäväkin oli jo kotona. Vietettiin mukava ilta, tehtiin ruokaa ja oltiin äärimmäisen hyvällä tuulella kaikki. Yöllä vein S:n kotiin, sillä julkiset olivat lakanneet kulkemasta jo monta tuntia aiemmin. Meidän perheessä on tapana syödä snadisti myöhemmin kuin mitä normaalina pidetään.

Poikaystävä ei ymmärtänyt perinpohjaista selvitystäni siitä, miksi mä yleensäkin avaudun yhtään kenellekään. Enhän mä omia asioitani pelkästä juoruilun halusta tilitä. Varsinkin, kun tilitän omista asioistani yhtään kenellekään todella minimaalisesti. Sanoin, että lähinnä tilitän siksi, että selvennän samalla omia ajatuksiani, en niinkään informoidakseni ystäviäni siitä, että paljon hehkuttamani maailman täydellisin mies ei ehkä olekaan se ihan virheetön.

No, ensimmäinen tulikokeeni lienee S:n tapaaminen. Pystynkö olemaan hiljaa parisuhdetta koetelleesta juhannuskriisistä, se nähdään pian. Toisaalta sain kyllä pojalta luvan, että snadisti voin tilittää - rasvaset yksityiskohdat on jätettävä kertomatta. Mutta eihän se sitten ole yhtään hauska tarina? Haha.